Maanantaina 29.7 klo 9.00 oli kokoontuminen Kilpisjärven luontokeskuksen parkkiksella.
Siinä tutustumiset vaelluskavereihin (8 + vetäjä + Häkä). Tavaroiden pakkaus, karttojen jako, pienet alkuläpinät reissusta, turvallisuudesta ym. Ja noin klo 11 lähdettiin liikkeelle.
Sain punnittua rinkkani, noin 16kg. Vesipullot oli tässä vaiheessa vielä tyhjät, eli siihen jotain 1,5kg vielä päälle. Just just...
Suunnitelmissa oli aina kävellä noin 45 minuuttia ja sitten rinkat pois selästä ja tauko. Ei pöllömpi suunnitelma ainakaan ensikertalaisen mielestä.
Ensimmäinen tauko tuli vähän äkkiä, kun intoa oli enemmän kuin järkeä ja reitin alku hiukan hämäävästi hyväkuntoista hiekkatietä. Mutta Häkä tajusi kupletin juonen kyllä samantien. Tauolla kannattaa aina huilata...
Uljas Saana-tunturi näkyi koko ensimmäisen päivän
Keli helli, aurinko paistoi vaikkakin joitain pieniä pilviä olikin. Mikäs täällä oli käppäillessä.
Kovin pitkällehän ei päästy kun ylitettiin Norjan raja. Ei näkynyt rajavartijoita, ei tullia eikä ketään muutakaan. Joten jalka rohkeasti rajan yli vaan.
Ja melko pian ensimmäinen majapaikkakin tuli vastaan. Saarijärvi.
Tässä käytiin läpi teltan pystytys ja sainkin heti muutamia hyviä vinkkejä sen parempaan ja helpompaan pystytykseen. Käytössä oli kahden hengen tunneli-teltta ja vaikka sellaisen osaankin pystyttää, niin kyllä tässä tuli varsin päteviä vinkkejä vielä parempaan pystytykseen.
Sitten ruokailua ja kummasti alkoi jo tuntua siltä, että voisi kääriytyä makuupussiin unten maille. Vaikka kello ei tainnut olla ilta kahdeksaakaan vielä tässä vaiheessa. Kummasti se vaan jännä päivä pisti väsyttämään ja niin me kömmittiin Häkän kanssa telttaan kuuntelemaan tuulen yltymistä.
Ja pelkäämään teltan hajoamista/lentoon lähtöä.
Aamulla herätys oli klo 7 ja matkaa olisi tarkoitus jatkaa klo 9.
Päivästä tulisi piiiitkä ja raskas, Meekonjärvelle olisi kartan mukaan matkaa 19,2km
No, ei muutakun menox...
Patikointia, patikointia ja patikointia... Mutta aurinko paistoi ja fiilis oli loistava.
Taukopaikoilla oli aikaa ihailla maisemia ja kuvata muistoja. Joo, toki maisemia pystyi kävellessäkin ihastelemaan jonkun verran mutta enimmäkseen tuli katsottua mihin asteli. Polku oli paikoin aika kivikkoista.
Häkä näytti alusta saakka, että HÄN on tottunut poseeraamaan kuvissa. Eikä ainoastaan minun kameralle vaan Häkä poseerasi kyllä ihan kaikille.
Ensimmäinen porokin nähtiin. Tuo yksinäinen kulkija oli löytänyt tunturista lumikinoksen jossa vilvoitteli.
Laskeuduttiin alas laaksoon ja maisema oli häkellyttävän satumainen.
Joki oli hämmästyttävän kirkas ja siinä uiskenteli paljon pieniä kaloja.
Lounaan jälkeen matka taas jatkui kohti Meekonjärveä.
Maisemat oli kertakaikkisen mykistäviä vaikka heitinkin jo vitsinä, että eihän nämä maisemat muutu. Samanlaista kukkulaa joka puolella.
Sitten kaukana horisontissa näkyi poroja. Ja lähemmäksi kun päästiin, niitä alkoikin näkymään enemmän ja enemmän. Lopulta me oltiinkin koko ison tokan keskellä ja porot jolkotteli seuruettamme molemmin puolin. Ei nyt sentään kosketusetäisyydeltä mutta ei ne kovin montaa metriä väistäneet.
Häkäkin taisi hämmentyä. Ei yrittänyt haukkua ja räyhätä vaan enemmänkin pää pyöri ja vinkui ihmetyksissään.Olihan vaikuttava näky tuollainen lauma poroja!
Matka taas jatkui ja pian horisontissa näkyikin leiripaikka. Matka tosin hämäsi, mökit näkyi ehkä parinkin kilometrin päässä. En tiedä, saattoi näkyä pidemmältäkin. Mutta perille päästiin valoisaan aikaan (eihän täällä pimeää tullut juuri ollenkaan)
Teltat pystyyn ja ruoka tulille.Täällä olikin sitten itikoitakin. Kaivoin thermacellin esiin, mutta ei siitä kyllä apua ollut.
Hyttyshuppu sen sijaan oli varsin hyvä kapistus tässä leiripaikassa. Vaikka ei niitä itikoita nyt lopppuviimein mitenkään ruuhkaksi asti ollut...
Aamulla nukuttiin tunnin pidempään koska päivä oli ollut pidempi kuin edellinen ja seuraava päivä olis taas vähän lyhyempi.
Heti alkumatkasta olikin kuvaustauko kun ylitettiin komea joki.
Itseasiassa koko matka seuraavalle majapaikalle oli ehkä maisemallisesti kaikista hienointa ja kamera pitikin kaivaa taskusta vähän väliä.
Vuomakasjärvellä lounastettiin. Näitä pussiruokia tuli syötyä 5 päivää. Helppoja, nopeita, maistuvia.
Pian lounaan jälkeen saavuttiin Pihtsuskönkäälle. Täällä odotti huisin upea vesiputous ja pidettiinkin siinä taas ihan reilu tauko. No olihan se mahtava!
Sitä piti ihastella ensin yläpiuolelta mutta tokihan myös alas piti päästä. Vaikka polku alas olikin ehkä hiukan hankala. Häkää en alas uskaltanut ottaa...
Ja olihan se putoukselle laskeva joki yläpuolellakin ihan komea...
Vähän viileän, mutta pitkien yöunien jälkeen oli vuorossa SE päivä. Päivä jolloin kiipeäisimme Haltin laelle. Jännä päivä kaikin puolin.
Meillä suunnitelmat eli hiukan vaelluksen edetessä ja alkupeäinen ajatus oli, että tekisimme leirin haltin tuvalle, eli ihan sinne halti-tunturin juurelle ja kävisimme ehkä illalla jos sää sallii, kiipeämässä huipulle. Etenkin jos viimeinen päivä näyttäisi kelin puolesta sumuiselta ja pilviseltä.No suunnitelma vaihdettiin kuitenkin sellaiseksi että kiipeäisimme Haltin yli samantien rinkkojen kanssa ja laskeutuisimme suoraan guolasjärven puolelle.
Päivästä tulisi pitkä ja raskas, mutta mitään kiirettä ei olisi. Joten valitsimme tämän vaihtoehdon.
Aamusta siis jälleen rinkat kantoon ja matka kohti Haltia sai alkaa.
Päivä oli yhtä aurinkoinen kuin aiemmatkin päivät ja fiilis mitä parhain.
Siellä se takana jo häämöttää!
Lounastauko pidettiin vielä ennen varsinaista nousua. Ja energiavarastot täynnä olikin hyvä lähteä kiipeämään kivikkoista rinnettä ylös.
Pitkään ei tarvinut kiivetä kun saavutettiin lumiraja. Jos sitä sellaiseksi voi sanoa... Jokatapauksessa koko 4 päivää oli vaelluskaverit ihastelleet Häkän rauhallisuutta ja kysytty, että haukkuuko se ikinä. No nyt siitä löytyi toinen puoli kun se villiintyi lumella ihan täysin. Se haukkui ja huusi ja hyppi ja pomppi ja jahtasi lumipalloja. Pienen koiran suuret ilot.
Kipuaminen jatkui ja hiki virtasi. Aika-ajoin piti pysähtyä juomaan ja katsomaan taaksepäin. Kerrassaan lumoavaa!
Kivikkoinen matka vaan jatkui ja jatkui ja välillä tuntui ettei matka edisty yhtään. Mutta kyllä se sitten edistyikin. Se fiilis kun peltinen postilaatikko tuli näkyviin ja hetipian kuvissa tuttu keltaisten kivien torni näkyi. Ai että! melkein piti laittaa juoksuksi viimeiset metrit ja vau, perillä!!
Halti huiputettu!! Ihan mieletön ja sanoin kuvaamaton fiilis kun todellakin olin täällä! Haltin laella!
Voi jehna! Ja mikä parasta, keli oli suhteellisen hyvä vielä tässä vaiheessa.
Oppaamme kertoi että hänen hämärän muistikuvan mukaan vain noin 20% kävijöistä pääsee huipulle niin hyvällä kelillä, että sieltä myös näkee jotakin.
No,ei siellä päällä liian kauaa voitu olla sillä pohjoisesta alkoi kertymään pilviä. Se tiesi huonoa näkyvyyttä ja myös sitä, että emme ehtineet ihan korkeimmalle kohdalle Haltia joka olisi ollut vielä vähän pidemmällä. Nyt oltiin siinä suomen ja norjan rajalla olevalla maamerkillä. Eli kuitenkin suomen korkeimmalla kohdalla.
Matka alaspäin alkoi ja luvassa oli varsinainen kivihelvetti.
Itse en tiennyt mihin joutuisin mutta se kyllä selvisi hyvinkin pian... kivihelvettiin...
varsinaista polkua sieltä ei alas ollut vaan aikuisten oikeasti loikittiin kiveltä toiselle.Välillä kivet olivat ihmisen pään kokoisia, välillä hurjasti isompia. Ja ihan kaikkea siltä väliltä.
Välillä kivet olivat sileitä, hyvin kiinni ja niillä oli helpohkoa askeltaa, mutta välillä taas ihan jotain muuta. Liikkuvia, teräviä, epämääräisen muotoisia ja ärsyttävän erikokoisia.
Päätin kantaa Häkää loppumatkan. Kun en vielä siinä vaiheessa tiennyt kuinka pitkä se matka vielä olisikaan...
Ensimmäiset pari tuntia meni kohtuullisen helposti, ehkä kun luuli, että ihan kohta ollaan alhaalla. Mutta mitä vielä... Sankan sumun takia opas yritti etsiä porukalle mahdollisimman turvallisen reitin eikä se ehkä ollut mikään lyhyin.
taukoja toki välillä pidettiin ja välipaloja naposteltiin, mutta ylimääräinen 5kg kainalossa ei tehnyt alastulosta yhtään helpompaa.
Ajantaju katosi, näkyvyys oli huonoa, kivet liikkuivat, energiat alkoi hiipumaan, alkoi tulla kylmä, Häkä alkoi palelemaan, huumorikin alkoi loppumaan. Mutta ei oikein ollut vaihtoehtoja kuin jatkaa vain matkaa.
Välillä tuntui että kiipeäisimme vain ylemmäksi ja välillä taas siltä että kiertäisimme tunturia ympäri.
Suoraa sanottuna vitutuskäyrä alkoi olla huipussaan... Huoli Häkästä oli valtava ja toki olisin helpommalla päässyt jos olisin antanut sen kulkea omilla jaloillaan. Joo, ehkä ne tossut tässä kohtaa olisi olleet kullan arvoisia. (palataan tähän vielä...)
Joku tarjosi kantoapua mutta en halunnut antaa Häkää muille, mitä jos jotain tapahtuisi ja Häkää kantava kompastuisi tms. Ei, se ei ollut vaihtoehto. Rinkan kantamuksista sentään vähän luovuin.
Välillä näin mielestäni jo vähän helpompaa ja tasaisempaa aluetta ja lähdin ajautumaan muusta porukasta liian alas. Opas joutuikin sanomaan, että kohta hän ei enää näe missä kuljen ja jouduin kiipeämään lähemmäksi muita.
Voimat käsissä ehtyivät ja olin käärinyt Häkän takkini sisään. Vaihtelin sitä kainalosta toiseen vähän väliä. ja siis toisessa kädessä oli kokoajan vaellussauva jolla taas taituroin tukea niistä kivistä.
No ihan yksin en missään vaiheessa ollut, sillä sovittu oli, että porukka pitää pysyä näköetäisyydellä ja viimeisenä kulkisi peesari. Eli hän joka huolehtisi että hän todellakin kulkee porukassa viimeisenä ja huutaa oppaalle, jos välimatka alkaa venyä liian pitkäksi.
Sitten ryhmä edessä oli pysähtynyt ja kuulin pidemmälle, että koirasta puhuttiin jotakin. Ensimmäinen ajatus oli, että muita ärsytti tässä kohtaa että olin ylipäätään Häkän ottanut reissuun mukaan ja ei ollut kovin kaukana itku siinä kohtaa.
Opas kuitenkin oli todennut,että nyt tulee niin paljon jyrkempää laskeutumista että en voi missään nimessä Häkää kantaa kainalossa ja kyseli voisiko Häkän saada kiinnitettyä jotekin roikkumaan.päätin kuitenkin että koska omat energiat on jo niin lopussa että jalat vain tärisivät enkä enää luottanut omiin askelluksiin ja kivet alla heiluivat julmetusti, niin nyt saisi Häkä kävellä itse. jos tassut nyt aukeisi, sitten ne aukeisi mutta nyt piti ajatella enemmän järkevästi. Tassut tulisi kuntoon ehkä parin viikon levolla...
Ei ne siis ollutkan puhunut Häkästä mitään ikävää...
Kovin pitkälti ei tarvinut kulkea kun yht`äkkiä olikin maata näkyvissä!
Alas oli silti edelleen ihan hiton pitkä matka, mutta nyt sentään nähtiin määränpää. Kuvassa noin keskellä kuvaa tien päässä parkkipaikka järven rannalla.
Vielä oli "pieni" jyrkkä lasku lumihankeen ja siinä Häkäkin sai taas uutta virtaa.
Tärisevillä jaloilla pääsin kuin pääsinkin alas "nurmelle" ja pidettiin pieni tuumaustauko.Tehdäkkö leiri siihen ylös vai käveltäisiinkö vielä jonkun matkaa lähemmäksi parkkipaikkaa josta kyyti aamulla tulisi meidät hakemaan.
Yksimielisellä päätöksellä pidettiin pieni välipalatauko ja jatkettiin vielä matkaa. Nythän oltiin kaikki selvitty kivihelvetistä suunnilleen ehjinä.
Jokseenkin miellyttävää oli kulkea pehmeällä varvikolla vaikka polvet oli todella kipeinä.
Leiri pystyyn ja ruoka tulille. Häkä ei ehtinyt odotella kun nukkumatti jo saapui. Pieni koirakin oli aivan poikki. Jos en ihan väärin muista, niin alastulo kesti ainakin 5 tuntia... kivihelvettiä.Yksi suomalainen pariskunta tuli vähän ajan päästä rinnettä alas ja he kuvailivat alastuloa nimenomaan kivihelvetiksi.
He olivat tulleet hiukan eri reittiä ja selvisivät noin kolmessa tunnissa alas. Mutta hah, eivät olleet nähneet Haltin huipulla yhtään mitään sankan sumupilven takia.
Vielä upea auringonlasku ja sitten hyvillä mielin nukkumaan.
Aamu valkeni ja heräsin ennen kellon soittoa.
Oltiin Häkän kanssa lähes aamupuuro jo syöty kun muut vasta heräilivät.Olo oli todella karmea, jalat aivan muussina ja käveleminen oli vaikeaa. Leirin purku ja enää parisataa metriä noutopaikalle.
Taxi tuli sovitusti ja olihan ihana fiilis istua autoon. Hiekkatie perille oli pitkä ja huonokuntoinen mutta se ei tuntunut tässä vaiheessa yhtään miltään. Nyt oltiin selvitty voittajina ja kolmen tunnin kuluttua oltaisiin takaisin kilpisjärvellä.
Matkalla pysähdyimme sen verran että käveltiin yhden rotkon yli ihastellen maisemia.
Oltiin Lyngenfjord-vuonossa ja lähistöllä olisi ollut myös toinen, vähän vielä komeampi silta josta tehdään myös benji-hyppyjä mutta nyt ei lähdetty enää kävelemään yhtään. Tämä sillan ylitys riitti vallan mainiosti ja sekin oli kipeillä ja jäykillä jaloilla hankalaa.
Kolmetuntinen kului yllättävän leppoisasti ja nyt taas löytyi huumoriakin.
Luontokeskuksella oli kyllä niinvoittaja-fiilis kuin vaan olla saattaa. Jes! me selvittiin! me tehtiin se! Käytiin Haltilla, vaellettiin lähes 65km. Jos nyt viimeinen lasku olikin aivan karmea, niin kokonaisuutena kuitenkin ihan huippu reissu! Ja ihan huippu porukka!
Kiitokset kaikille ikimuistoisesta reissusta <3
P.S. Ne tossut... Olin pitkin kevättä kysellyt vinkkejä koiran kanssa Haltille menosta. Miten tassut, suojatako vai ei, miten ötökät, myrkytetäänkö ja jos niin miten, entä yöt. Kuinka kylmä koiralle tulee. Mitä ruoaksi ja kuinka paljon jne jne.
Tossuista sain monenlaisia kommentteja mutta yleisin oli, että pienen koiran tassut kestäisi ehkä paremmin. Ja kun jättää anturoiden väliin karvat pitkiksi eikä leikkaisi niitä, niin luultavasti riittäisi. rasvaisi tassuja iltaisin ja tietysti seuraisi niiden kuntoa. Ja koska pieni koira, sen kantaminen olisi helppoa. Jep. Näillä neuvoilla päädyin etten edes yrittänyt löytää Häkälle sopivia tossuja. Näin jälkeenpäin ajateltuna iso virhe.
Kävi myös monesti mielessä, että oma vika kun raahasin koiran mukaan. Mutta sama homma, olin selvitellyt ennakkoon paljon aiheesta enkä löytänyt mitään syytä jättää koiraa pois reissusta.
Jälkiviisas on hyvä olla. Nyt jos lähtisin, ottaisin edelleen Häkän mukaan. Oli siitä kuitenkin hurjan paljon iloa ei vain minulle vaan koko seurueelle...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti