Saariselkä/Kiilopää

Talvinen jouluviikko Saariselän alueella, tarkemmin kiilopäällä. Mutta etelä-suomalaiselle nämä on yhtä ja samaa aluetta. Todella kaukana kotoota.

Sunnuntaina oli aikomus lähteä käppäilemään Kiilopään huipulle. Netistä luin, että talvella huipulle johtaa hyvin tallattu polku eikä lumikenkiä tarvitse. Tällä tiedolla olin reteesti lähdössä talsimaan koirien kanssa ilman niitä lumikenkiä. Virhe!
Tällä alueella on paikallisten mukaan tällä hetkellä lunta enemmän kuin koskaan tähän aikaan vuodesta, ehkä jotain 70-80cm eikä polut vaan pysy auki jatkuvan lumentulon vuoksi.
No, oli reppu pakattu eväillä ja aamupäivällä hämärää, mutta kyllä jotain silti näki. Olin toki varustautunut otsalampulla ja koirien valoilla. Siitä sitten portista polulle.

Ihan kovin pitkään ei tarvinut kulkea, kun alkoi aavistamaan, että ehkä matkasta tulee melko haastava ja hikinen. Eikä vähiten sen takia, että tosiaan etelä-suomalainen ei ole kovin tottunut kaamoksessa liikkuja. Hämärä on todella erilaista kuin etelän hämärä. Näkee, mutta ei näe.

Yhdessä kohdassa koirat kiinnostuivat polun vieressä olevasta puunrungosta/lumikuopasta ja itsekin piti kurkkasta. Jälleen virhe! Upposin reittä myöten hankeen sillä sekunnilla ja hiukan alkoi naurattamaan. No, jatkoin ihan vähän matkaa, kunnes katsoin viisaammaksi kääntyä takaisin ja yrittää joku toinen päivä uudestaan. Lumikengillä... Mutta onhan täällä kaunista!

Palasin siis takaisin lähtöruutuun ja kävin tutkimassa paikat joihin helposti pystyi kävellä koirien kanssa ja ilman lumikenkiä.
Päärakennuksen takana on asuntovaunuille muutama paikka ja siellä olikin aurattu.
Sieltä meni myös polku lumikirkolle. Siellä taitaa olla jotain ohjelmaa tällä viikolla.

No, siitä päärakennuksen edestä lähtisi myös toinen kävelyreitti ja ajattelin vielä kokeilla sitä. Lähdin ihan merkittyä kävelypolkua pitkin joka heti tulikin laduille. Eikös heti tullut kommenttia, että ladulla ei saa kävellä.
No, siinä sitten selittämään, että eipä ole tarkoituskaan, mutta tästä tämä merkitty kävelyreitti nyt vaan sattuu kulkemaan. Hetken ihmeteltiin molemmat, että mikähän idea, mutta sitten selvisi, että kävelyreitti kulkee noin 10 metrin matkalta ihan siitä latujen vierestä, mutta juuri siitä kohdalta ei oltu polkua tehty, ainoastaan latua huollettu, joten pahoittelin, että talsimme pätkän ladulla pakon sanelemana ja sukelsin metsään.

Polku lähti nousemaan loivasti ja olikin ihan hyvää uraa. Mitänyt 5cm:n puuterilumi siinä polulla. Siis eihän täällä kävelijöitä ole...
Tätä polkua pääsin ehkä 500metriä kun johan siellä oli taas kyltti, että ei saa kävellä kuin ainoastaan lumikengillä tms. Voi nyt perkele sentään!
Käännyin taas takaisin ja kirosin jo koko Kiilopään ylimpään helvettiin! Latuja kyllä vaikka kuinka monia kilometrejä, mutta ei saatana kävelijöille yhtään mitään. Paitsi niille lumikenkäilijöille.
No, ehkä vaikutti myös runsas lumentulo... Mutta vitutti silti.
Koirat autoon ja ajoin samantien Saariselälle. Matkaa sinne noin 16km.

No maanantaina lähdin koirien kanssa aamulenkille miettien, että mikä olisi tämän päivän suunnitelma.
Poikkesin yhdelle auratulle tielle, josta näkyi tosi tosi pitkälle ja ajattelin, että menen vähän katsomaan minkälaista polkua siellä olisi.

Näytti hyvältä, mutta taas harmittelin, etten ottanut lumikenkiä heti mukaan. Oikein amatööri...
Joten käännyttiin takaisin, vedettiin ihan hetki happea ja sitten lumikenkäilemään.

Koska ei ollut minkäänlaista reittiä eikä siten karttaakaan, lähdin vaan vähän kokeilemaan.
No, siitä tulikin lopulta ihan hikinen tunnin lenkki, vaikkakin puolet matkasta kuljettiinkin autotietä pitkin (ilman lumikenkiä)

Oli aikomus vuokrata sukset mutta aamulla sateli vielä sen verran lunta että ajattelin latujen olevan lumiset ja tahmeat. Enkä käynyt niitä vuokraamassa. Odotellaan parempia kelejä.

Hämeen luontokeskus

Sunnuntai oli harmaa ja märkä, mutta varsin sopiva keli ulkoilulle.
Pohdin taas max. tunnin ajomatkan päässä olevia kohteita joissa en ole vielä ollut ja niinpä lähdin porintietä kohti Hämeen luontokeskusta Tammelassa.
Joitain kertoja ohi ajaneena olin ajatellut, että tuolla voisi joskus käydä. Nyt oli se joskus.

Koska vettä ei satanut kaatamalla, niin pakkasin reppuun evästä ja termariin kaakaota ja koirille vähän herkkuja. Aikomuksena viettää kiireetön retkeilypäivä.

Parkkipaikka ammotti tyhjyyttään, mutta joitain auton jälkiä näkyi, eli ehkä siellä joku oli kuitenkin ollut.
En arvannut ettäkö luontokeskus olisi auki, mutta koska reitti kulkisi sen ohi, niin kävisin katsomassa.
Ja aukihan se oli. Koiratkin olisi sisälle tervetulleita, joten sisään vaan.
Paikalla olikin erittäin mukava henkilökunta ja Hukka tietysti sulatti kaikkien sydämet samantien kiipeämällä kaikkien syliin häntä heiluen.
Jutustelimme siinä hetken ja sain hyvät vinkit alueesta ja vähän muualtakin.

Lähdin kävelemään rantaa kohti ja siitä vasemmalle jonne polku lähti.

Jonkin matkan päässä piti olla lossi, jolla olisi päässyt pienen lätäkön yli ja sen toisella puolen tulipaikka. Mutta en lossille saakka päässyt, koska metsässä oli niin märkiä kohtia että päätin kääntyä ympäri koska vielä näin alkumatkassa oli kengät ja sukat kuivat.

Tai ei tarvinut ihan samaa reittiä palata. Mutta jokatapauksessa palasin luontokeskuksen rantaan ja lähdin rantaa toiseen suuntaan.
Kesällä varmasti tosi kiva vaikka eipä se nytkään miltään huonolta näyttänyt

Polku oli leveää ja hyväkulkuista. Kiva käppäillä.
Kartalta olin katsonut että varsinaista ympyräreittiä ei ehkä olisi, mutta luontokeskukselta kerrottiinkin, että yhteen kohtaan on rakennettu silta, joten nyt pääsee hyvän ympyräreitin.
Ja silta olikin tukeva ja reilun kokoinen. Eikä ollenkaan liukas jalkojen alla vaikka siltä näytti.

Matka jatkui pienen harjun päällä

Ja pian tulin Eerikkilän urheiluopistolle. Hyvin merkitty reitti kulki rantatietä pitkin.

Hetken päästä kuitenkin sukellettiin taas metsään jota oli edelleen mukava käppäillä.
Aika loppupuolella oli laavu, johon pysähdyttiin syömään eväät.

Jatkettiin vielä matkaa ja tultiin sudenkuopalle. Tämä oli ollut käytössä muistaakseni vielä 1900-luvun alussa ihan oikeana susipyydyksenä, mutta nykyään lähinnä pelkkä kuoppa.
Jos ei siinä olisi ollut pientä aitaa ympärillä ja kuopasta kertovaa kylttiä, ei sitä ehkä olisi miksikään historialliseksi pyyntikuopaksi arvannut. Sen verran kasvoi heinää ja horsmaa...

Sitten vielä loput sadat metrit pitkoksia pitkin ja lopulta oltiin takas autolla.

Olihan tämä ehkä kuitenkin vähän lyhyt sellaiseen kokopäivän retkeilyyn, mutta ihan vaan ulkoiluun oikein sopiva lenkki.

Tarkempi kartta alueesta löytyy TÄÄLTÄ

Ritajärven luonnonsuojelualue

Lauantaina 7.12.2019 oli vuorossa ennestään tuntematon retkikohde. Sastamalassa sijaitseva Ritajärven luonnonsuojelualue.
En ollut alueeseen kovinkaan paljoa perehtynyt ennen reissua, mutta toki googlannut hitusen.

Retkipaikan sivuilta löytyikin varsin kattavasti esittelyjä alueesta, mutta en ollut ajatellut sen enempää, että mitä polkua kuljettaisiin tms.

Matkassa tällä kertaa minä ja Stiina sekä 9 koiraa. Göötit Liekki, Kipinä, Hukka, Hottis, Topi, Limppu, Hippi ja Rokka sekä sheltti Häkä. Aikamoinen lauma...
Keli oli vähän ankea, harmaa ja sateinen mutta lämmin (pari astetta plussan puolella). Toki hyvä sen takia, ettei luultavasti kovinkaan montaa ihmistä tulisi reitillä vastaan. Eikä tullutkaan. Ei nähty yhden ainuttakaan ihmistä.
Siinä parkkiksella katseltiin opaskarttaa ja päätettiin lähteä ensin sinistä valkeajärven lenkkiä ja jatkaa punaiselle ylinen ritajärvi-kierrokselle ja palata takaisin siniselle reitille. Tälle opastaulussa annettiin mittaa 5,6km.

Autolta ensimmäinen 300m oli varsin helppokulkuista soratietä.

Mutta heti kun saavuttiin ensimmäisen lammen rannalle ja lähdettiin sitä kiertämään, soratie vaihtui pitkospuiksi. Vai voiko tätä enää pitkokseksi sanoa...

Kivahan tässä oli kulkea, sillä muutoin reitti olisi ollut isoa kivikkoa ja varmaan jopa mahdotonta kulkea. Toki hiukan puut oli liukkaita pitkään kestäneiden sateiden ja parin päivän pakkasten jäljiltä.
Lampikin oli jo alkanut jäätyä varsin hauskan näköisesti.

Rakennettu kävelytie kesti ehkä ensimmäiselle kilometrille saakka jonka jälkeen jatkettiin tavallista metsäpolkua. Toki aikas kosteaa sellaista...

Mutta kivan näköistä oli kokoajan. Eikä tosiaan ihmisiä missään. Ah, sitä rauhaa...

Karttaan merkitty varaustupa/tulipaikka Louhi, oli tosi kivalla paikalla ja viihtyisän näköinen paikka. Mutta ei jääty sen enempää ihmettelemään, kuten alemmasta kuvasta näkyy, niin keli todella oli kostea. Puhelimen kamerakin sai siitä osansa.

Kolmen kilometrin jälkeen alkoi jo vähän harmittamaan kosteus ja se, että polku oli osittain aika hankalaa kulkea. Isoja juurakoita ja isoja kiviä oli tosi paljon ja matkanteko oli aika verkkaista.
Ja kokoajan piti huolehtia niin 13-viikkoisesta Hukasta kuin 14-vuotiaasta Liekistäkin.

Viimeisellä parilla kilometrillä ei ollut mitään kuvattavaa ja puhelinkin oli kostea, samoin kun minäkin. Lisäksi piti jo katsella kelloa, että ei ollut liikaa aikaa jäädä maleksimaan metsään ettei pimeä pääse yllättämään. Eihän matkassa mitään otsalamppuja tms. ollut... Lisättiin siis hiukan vauhtia.

Lopulta se autokin taas löytyi. Tulihan käytyä. 5,5km tuli mittariin ja pari tuntia siinä saatiin kulumaan.
Todettiin, että kesällä hyvällä kelillä tuolla on varmaan tosi paljonkin porukkaa, mutta tähän aikaan vuodesta ja tällä kelillä ei kukaan hullu tuonne lähde. Paitsi me.
Kaikkiaan ihan ok lenkki, mutta ehkä Liekin ja Hukan olisi voinut jättää tältä reissulta pois.

Retkipaikan esittely alueesta löytyy TÄÄLTÄ