Täällä ole käynyt kerran aiemminkin, mutta kohde on sellainen jonne voi mennä uudestaankin.
Luontopolulle tulee mittaa lähes 7,5km, mutta sitä ei kannata kiireessä kulkea.
Autoille on hyvä parkkipaikka kun seuraa tulliniemen opasteita. Ja luontopolun alkuakaan ei tarvitse etsiä. Karttaa katsomalla voisi tosin ajatella, että tuonne pääsisi kivasti vaikka koko niemenkärkeä kiertämällä, mutta ei pääse. Suurin osa alueesta on aidattua ja uusien autojen satama-aluetta. Joten oikeastaan tuonne kärkeen pääsee vain tuota tullinimen luontopolkua pitkin.
Polku kulkee osin ihan rannan tuntumassa ja osin pienessä metsäalueessa. Eksymisen vaaraa ei ole.
Koska keli oli mtä parhain, arvelin perillä kallioilla olevan reilusti ihmisiä. Ja niin niitä siellä olikin. Toki matkanvarrellakin vastaantulijoita oli jonkunverran.
Ja tässä se maamerkki on, ollaan suomen eteläisimmässä kärjessä.
Muutamat poseeraukset ja matka sai jatkua eväspaikan etsimiseen. Mielellään vähän tuulettomaan paikkaan. Vaikka muualla ei niinkään tuullut, niin täällä nimene kärjessä tuulee varmaan jonkunverran aina.
Mutta oli kyllä upea keli ulkoiluun. Taas kerran.
Hiukan meinasi kyy säikäyttää kun oltiin poispäin lähdössä. Yhdessä kohtaa oli vähän kapeampi kohta josta kuljetaan. Perkele, KYY! Kiljaisin niin että lähellä kaikki muutkin kuulivat ja aloin tärisemään. Hukka oli ehtinyt sen jo ohittamaan, mutta Häkä oli suunnilleen kohdillaan kun vedin sitä siitä pois. Samassa näin kun kyy teki hyökkäyksen Häkää kohti, mutta luojan kiitos ei osunut vaan isku jäi 10cm päähän.
Koirathan ei tietty ymmärtänyt hysteeristä käytöstäni vaan yrittivät minusta poispäin samalla kun nyin niitä itseäni kohti. Huh! En ollut siinä vaiheessa ollenkaan varma etteikö se olisi voinut Hukkaa purra halutessaan ja jäin siihen hetkeksi odottelemaan ja tutkimaan koiriani.
Sen verran toki pidin kyytä silmissäni, että näin kun se lähti meistä poispäin pusikkoon luikertelemaan. Hyi saatana!
No, pakko oli matkaa jatkaa ja otin Häkän syliin varmuuden vuoksi, Hukka ja Kipinä erittäin lyhyissä hihnoissa eteenpäin.
Seuraavat pari kilometriä sydän takoi ja katsoin todella tarkkaan joka ikistä risua ja käpyä. Matkavauhti oli aika hidasta...
No sitten pikkuhiljaa rauhotuin kun ei näyttänyt koirilla mikään jalka eikä kuono turpoavan.
Pystyin jopa jäämään evästauollekin...
Siinä eväitä syödessä sain katsella kuin joku huimapää paineli kovaa vauhtia laineilla liitovarjolla. Huh!
Autolla tsekkasin vielä koirat mutta näyttivät olevan ok. Kylläpä säikäytti!
Kohteesta lisää TÄÄLTÄ
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti